Enhän ole luovuttanut prepaid-liittymäni numeroa kenellekkään muulle kuin Isabelille? Rauhoitun, soittaja onkin muutama viikko sitten tapaamani mies. Olen asentanut soitonsiirrot varsinaiseen liittymääni, täytynee ostaa "työpuhelin".
Miestä jännittää puhua kanssani, painostavia hiljaisuuden hetkiä, mutta muuten hänen kanssaan on ihan mukava jutella. Lupaudun hänen kanssaan tuopilliselle ensiviikolla. Ihan kaverimielellä, minun puolestani... Tosin ainoat miespuoliset kaverini ovat lähinnä olleet kavereitteni poikaystäviä tai homoja.
Miehet ajattelevat seksiä, ja usein. Joskus voin melkein aistia kuinka he riisuvat minua katseillaan; tahtovat nähdä kuinka väljä paitani vahingossa valahtaessaan paljastaa ruskettuneen olkapääni, samalla kun sipaisen puolihuolimattomasti pitkät hiukseni pois kasvoiltani, puren huultani keskittyneesti... Jatkaen puuhiani kiinnittämättä huomiota ilmassa leijuvaan testosteroonin määrään.
Tämä on valtaa. Oikeita naruja vetämällä voi kierittää miehen kuin miehen sormensa ympärille, mutta minä olen aina enemmän nauttinut jännityksestä. Tunteesta, jota ei viedä ihan loppuun asti. Hyvän kirjankin jätän usein lukematta loppuun asti. Herkuttelen tekstillä yhä uudelleen ja uudelleen, vieläkään tietämättä loppuratkaisua. Tämän ansiosta takanani on monta avonaista ovea, mutta myös keskeneräisiä projekteja.
Mutta tästä en enää aio perääntyä, vaikkakin kuukautiseni alkoivat yllättäen ja jouduin laittamaan työni jäihin. Olin sopinut tapaamisen tälle päivälle, ensimmäiseni. Ehkä en olisi ollut täysin valmis vielä. Haluan olla 100% varma joka askeleestani. Seuraava tapaamiseni on sovittu tiistaille.
Vietin koko päivän kotona. Sain vihdoin siivottua kämppäni ja maksettua pakolliset laskuni. Tein ruokaa ystäväni kanssa, nappasin kitaran syliini ja lauloin pitkästä aikaa. Muistan, kuinka pienenä minulla oli vaikeuksia puhumisen kanssa. Laulaminen oli tapani peittää änkytykseni, tapa ilmaista itseäni. Isäni olisi aina halunnut kuulla minun soittavan ja laulavan hänelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti