Mutta en halua liata tuota muistoa, ajattelemalla sitä nyt. Annan pyöräni kulkea vapaalla, polkimeni eivät saa ketjuihin enää otetta. Koitan suojata silmiäni kaatosateelta, kunnes huomaan ettei se hyödytä. Märkä paitani liimautuu ihooni. Se tuntuu vapauttavalta. Antaa sataa vaan.
Olisiko se edes mahdollista? Voisiko ensihuumaan hukkunut suhteeni Thomasin kanssa kantaa hedelmää, sisälläni? Hormonitoimintani ei ole ennen ollut näin sekavaa. Rintojani on aristanut. Vai pelkäänkö taas pahinta, turhaan? "Olen sun tukena, ihan mitä päätätkin", Isabel toteaa rauhallisen myötätuntoisesti.
"Ai pitäisin Thomasin lapsen vai?? En ikinä!!"
"Siitä tulis hyvännäkönen!", hän keventää.
Mietin lähinnä lapsen henkistä puolta. Minä ja Thomas. Ei.
Tällä välin, kun olen vasta pohtinut jatkoa urallani, elämäni kiemuroita ja aloittanut uuden työn, Isabel on ansainnut reilusti yli normaali kuukausipalkkansa seuraneitinä, geishana kuten tapaan sanoa. Hän on osunut vasta vain muutamaan kultasuoneen, ja lypsää tuota kultaista mettä lompakkoonsa.
Ja minä mietin...
...mietin ansaitsisiko tämä neiti jo toisenlaista arvoa...
Clearblue, "luotettavuus yli 99%", pitää minua jännityksessä huomisaamuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti