Sielujen sanatonta viestintää, tahattomia ohimeneviä kosketuksia... Enenpään en vieläkään pysty. Vai enkö vain halua? Mielikuvituksissaan voi saada kaiken haluamansa, ja enemmän. Tiedän, että Poika haluaisi. Välttelen häntä. Tunnen hänen katseensa. Osaan olla julma. Enkä pidä siitä.En muista puhuneen isälleni, lähes koskaan. Tartuin vain kädestä kiinni, "sähkötimme". Kaksi puristusta, kolme pitkää... Hän hukutti minut ruusuihin ja lahjoihin hyvittääkseen poissaoloaan. Merimies. Lähtiessään suukotti kahta luomea vatsassani, Enkelin suukoiksi hän niitä kutsui. Kunnes yhtenä iltana hän oli jo poissa, eikä palannut vuosiin.
"Kukaan ei saa ikinä satuttaa sua. Sä et tiedä miten paljon mä sua rakastan."
Nukahdan kotiin päästyäni. Nukun ja nukun univelkani pois.
I can be cruel, I can be cruel, To you. Typical me, Typical me, The grass is allways green...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti